Kolea ja harmaa syyssää. Seisomme Auschwitzin "ARBEIT MACHT FREI" -kyltin edessä peläten sitä, mitä toisella puolella odottaa. Vierellä kulkevat piikkilanka-aidat hirvittävät jo tarpeeksi.
Auschwitz-Birkenaun Leiri 1 oli erilainen kuin olimme kuvitelleet. Miltei vuosisata sitten istutetut puut olivat kasvaneet korkeiksi, ja parakit olivatkin kaksikerroksisia. Vasta Leiri 2, Birkenau, vastasi sitä, millaisiksi mielikuvamme leiristä olivat matkaan valmistautuessamme muovautuneet.
Auschwitzin peitti aavemaisen kaunis usva, kun kävelimme palellen pitkin polkuja. Saattoi miltei nähdä raidalliset univormut, kuulla tuhansien rahisevien askeleiden käyvän vanhaa hiekkatietä pitkin. Ilma tuntui painostavalta.
Vääntyneiden silmälasien kasaan oli jäänyt tuhansien ihmisten näkö, ja palmikoiden vuoreen menetetty ihmisyys sai monet vaitonaisiksi. Käytävän päässä oli hylätty hirsipuu. Ja vankien kuvien joukossa hymyilevä poika.
Kun meille vielä näytettiin elävää kuvaa sotaa edeltävästä ajasta, puhkesimme me kyyneliin. Hymyilevät lapset rannalla, puistossa ja niityllä, kameralle poseeraavat onnelliset perheet sekä tanssivat nuoret repivät turran mielen todellisuuteen. Holokaustin uhrit olivat kuten me, mutta heiltä vietiin koko elämä.
Leiri 1:ssä on Auschwitz-Birkenaun viimeinen kaasukammio. Kun lähdimme sieltä, oli vaikea tajuta, mitä omassa päässsä liikkui.
Tuntui omistuiselta, että Auschwitz herätti niin erilaisen ahdistuksen kuin seuraavan päivän joka soluun tunkeutuva Birkenau. Johtuiko se siitä, että Auschwitz oli täynnä näyttelyitä, kun taas Birkenau oli enimmäkseen jätetty sellaiseksi kuin se oli? Vai johtuiko se siitä, että Birkenaun parakeissa ja kaasukammion raunioissa kuolema oli vielä vahvemmin läsnä? Sitä emme osaa sanoa, vaikka tiedämmekin, ettemme tule unohtamaan tätä päivää ikinä.
Anna Mäki-Jyllillä, Emma Myllynen ja Meeri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.